Väestönsuojelu keskustelun aiheena

Kansainvälinen tilanne on saanut koko suomalaisen yhteiskunnan heräämään varautumiseen ja siviilivalmiuden kehittämiseen, ja myös termi väestönsuojelu on yhä useamman huulilla.

Tämä näkyy myös siten, että Pelastusopiston varautumiskoulutuksen kysyntä on kasvanut kahden vuoden aikana noin 80 %. Siitä saamme mitä ilmeisimmin kiittää itäisen naapurimme toimintaa Ukrainassa, mutta myös laajemmin Euroopassa. Valitettavaa on, että piti ensin syttyä sota, ennen kuin varautumisen merkitykseen kunnolla herättiin.

Onko nyt tapahtunut herääminen kuitenkaan riittävää? Tämä on käynyt aika ajoin mielessä, kun olen kiertänyt Suomea varautumisen ja väestönsuojelun ilosanomaa jakamassa. Useimmat koulutettavat tunnustavat kurssimme päätteeksi, että tekemättömien töiden tuskanhiki kasvoi kurssin aikana.

Väittäisin, että varautumisen ja väestönsuojelun suunnittelua tehdään julkisella sektorilla ja elinkeinoelämässä laajasti. Mutta realisoituvatko suunnitelmat sitten riittävänä koulutuksena, harjoitteluna, materiaalin ja kaluston hankintoina, henkilö-, ajoneuvo- ja työkonevarauksina? Onko huomioitu riittävästi sitäkään, että kriittisen materiaalin hankintoja on syytä suunnitella tässä ja nyt, budjetoitava ja alettava hankkia omiin varmuusvarastoihin? Historiasta on havaintoja siitä, että tavanomaisen pelastustoimen kaluston ja varusteidenkin saatavuus heikkenee, kun maailmalla syntyy kriisejä. Sama pätee laajasti koko siviiliyhteiskunnan muihin tärkeisiin materiaaleihin ja varaosiin.

Kuinka varmistetaan tarvittava henkilöstömäärä väestönsuojelutehtäviin?

Everstiluutnantti evp. Pertti Tervonen on artikkelissaan Maanpuolustusta monella tapaa (Kylkirauta-verkkolehti 20.3.2025) esittänyt mielenkiintoisia ajatuksia väestönsuojelujärjestelmän kehittämisestä. Tiivistettynä esitys on, että kun nykyään noin 30 % ikäluokasta ei suorita asepalvelusta, voisi heistä koota ja kouluttaa joukot väestönsuojelutehtäviin sisäministeriön alaisuuteen. Hän myös nostaa esille, että väestönsuojelu olisi neljäs puolustushaara. Kun näkee, mitä Ukrainassa tapahtuu, esitys ei ole ollenkaan huono. Tervosen ehdotus vaatinee kuitenkin jatkojalostamista ja laajempaa keskustelua, jota nyt osaltani tässä viritän.

Faktahan on, että hyvinvointialueiden sote- ja pelastustoimen kuin myös kuntien resurssit on mitoitettu normaaliolojen palvelutuotantoa silmällä pitäen. Toinen fakta on, että esimerkiksi pelastuslaitokset eivät ole saaneet ”vapattua” koko normaaliolojen henkilöstöään sodanajan asepalveluksesta pelastustoimen tehtäviin. Jossakin kuulemma vain noin 40 % henkilöstöstä jäisi pelastustoimen palvelukseen sodan uhka- ja sotatilanteessa. Jostakin olisi siis pahimmassa mahdollisessa poikkeusolossa saatava koulutettua henkilöstöä pelastustoimelle, lakisääteisiin pelastustoimen ja väestönsuojelun tehtäviin.

Moninaiset järjestöt tekevät merkittävää työtä kokonaisturvallisuuden sekä varautumisen hyväksi. Mutta riittääkö tämä sinänsä sirpaleinen järjestökenttä tuottamaan osaavia lisäkäsiä väestönsuojeluorganisaatioihin? Merkittävä osa näistä järjestöjenkin jäsenistä on ilman ”vappia”.

Ratkaisuna väestönsuojelureservi?

Pelastuslaissa säädetään yhteistoiminnasta väestönsuojeluun varautumisessa. Pykälässä todetaan, että ”kukin viranomainen huolehtii väestönsuojelutehtäviin tarvitsemansa henkilöstön varaamisesta ja kouluttamisesta” (65 §). Mistä tämä henkilöstö saadaan, jos tarve tulee ja Puolustusvoimat työllistää runsaasti normaaliolojen tehtäviin koulutettua väkeä? Entä sen henkilöstön koulutus? Mistä se polkaistaan käyntiin poikkeusoloissa, jos sitä ei ole jo olemassa?

Entä jos asevelvollisten kutsuntatilaisuuksien yhteydessä kirjattaisiin väestönsuojelutehtävien ”reserviin” henkilöt, joita ei oteta asepalvelukseen. Myös tämän suuntaista everstiluutnantti evp. Tervonen esitti. Tästä joukosta voisi väestönsuojeluvelvolliset toimijat valikoida henkilöstöä poikkeusolojen reserviin ja kouluttaa heitä jo normaalioloissa.

Käytännössä pohja tämän väestönsuojelureservin kouluttamiseen on jo olemassa, kunhan sitä vähän viritettäisiin. Pelastusopisto vastaisi sitä koskevan lain mukaisesti väestönsuojelun johto- ja erityishenkilöstön koulutuksesta. Tätä voisi kehittää siten, että Pelastusopiston vastuulle tulisi myös väestönsuojelukoulutuksen opetussuunnitelmien valmistelu, oppimateriaalin tuottaminen ja kouluttajakoulutus. Aivan kuin tällä hetkellä Pelastusopisto vastaa sopimushenkilöstön kouluttamisesta. Tämän jälkeen koulutusvastuu siirtyisi pelastuslain mukaan viranomaisille. Käytännössä varsinaista koulutusta voisivat sitten tarjota eri järjestöt, kuten nyt sopimushenkilöstön koulutuksessa tehdään.

Oleellista olisi, että henkilöstön varaaminen väestönsuojelutehtäviin niin sanotusti siviiliyhteiskunnan henkilöstön joukosta tulisi systemaattisemmaksi ja kouluttaminen järjestelmälliseksi. Tärkeää olisi myös, että tämä tuleva koulutettu ”väestönsuojelureservi” toteutettaisiin siten, että sitä voi käyttää nyt tai huomenna, normaaliolojen vakavissa häiriötilanteissa eri viranomaisten apuna. Kaiken poikkeusolojen ja sodanuhan keskustelun keskellä on kuitenkin syytä muistaa, että kaikkein todennäköisimmät haasteet ja uhat yhteiskunnallemme tulevat muista kuin sotilaallisista uhista ja muualta kuin idän suunnasta.

Jarmo Haapanen
Yliopettaja
Varautumisen ja siviilivalmiuden tiimi